Ulos ampumaan

 Kevään koittaessa on aika siirtyä ampumaan sisältä ulos. Mikä muutos! Eikä suinkaan mikään myönteinen, päinvastoin.  Ulos siirryttäessä matkat pitenevät ja eri matkoja on aivan liikaa. Liikaa vaihtelua! Tähtäintä pitää säätää jatkuvasti. Kunto joutuu kovalle koetukselle, kun kentällä pitää yhtäkkiä kävellä pitkiä matkoja edestakaisin. Siinähän ihan hengästyy. Miksei ole vain yhtä matkaa? Ei tarvitsisi kävellä niin paljon, kilpailutkin lyhenisivät. Yksi matka riittäisi, kenties se lyhyin, kolmekymmentä metriä. Silloin järkytys ulos siirtymisestä ei olisi keväällä niin suuri, näyttäähän taulun keltainen pallukka kyseisellä matkalla melkeinpä jättimäiseltä. Pitää heti ehdottaa tätä kansainväliselle jousiammuntaliitolle!  Joillakin seuroilla talviharjoittelupaikan lähistöllä on kahvila tai seuran omissa tiloissa voi keitellä, kun tulee tauon paikka. Sama ei todellakaan päde ulkokenttiin! Ne sijaitsevat kaukana ravintoloista ja sivilisaatiosta muutenkin, joten on pakko ottaa mukaan omat eväät. Tämä on selvä huononnus talviharjoittelukauteen: palvelu ei pelaa. Ehkä kaikista pahinta jousiampujalle ovat luonnonvoimat. Tiedättehän Suomen kesän: säässä ei ole kehumista ja lämpötilat vaihtelevat laidasta laitaan. Säätiedotukset eivät koskaan pidä paikkaansa. Ja kun aurinko paistaa, niin ampumaradalla se tuntuu aina paistavan silmiin. Helteellä on liian kuuma ampua. Koko ajan pitää juoda vettä, ettei tule nestehukkaa. Ja ne hullunkuriset hatut. Inhoan hattuja! Aurinkolasit ovat vihonviimeiset. Ja voi sitä kärsimystä, jos aurinkovoide unohtuu kotiin helteisenä kilpailupäivänä! Entäs tuuli sitten. Arg! Tuulisella säällä tähtäämisessä pitää ottaa ennakkoa. Eikä siitäkään tule mitään, kun puhuri tarttuu pitokäteen ja heilauttaa sitä ratkaisevalla hetkellä. Se on katastrofi. Ilman tuulta osuma olisi ollut kympissä! Entäpä jos ulkona sataa? Eiii! Ei sateessa ampumista kiitos! Joskus keväisin on tullut räntää. Se on kylläkin jo maailmanloppu.  Jousiammunta vaatii ehdotonta keskittymistä. Luonnonhelmassa sijaitsevilla ulkoradoilla on häiritsevästi linnunlaulua. Voi niitä siivekkäitä. Menisivät muualle visertämään! Lisäksi kenttien tienoilla saattaa liikuskella jäniksiä ja jopa kettuja. Niidenkin läsnäolo jaksaa ärsyttää. Ehkä ne ihmettelevät, mitä minä siellä ulkona oikein teen. Niin ihmettelen usein minäkin. Ulkokauden monet epämukavuudet huomioon ottaen kentällä ei kylläkään tule viivyttyä kauaa. Maastojousiampujia jaksan kummastella: he vasta masokisteja ovat! Niin. Kyllä ulossiirtymistä täytyy lykätä niin pitkälle kuin mahdollista. Ja päinvastoin. Pahinta on, että useimmiten talviharjoittelupaikka menee kesän ajaksi kiinni. Sisään ei pääse, ei sitten millään. Ei, vaikka paniikissa ryskyttäisi ovea. Koputtajalle ei avata. On pakko odottaa melkein syyskuuhun, että pääsee jälleen sisäampumaradalle harjoittelemaan. Koettakaa kestää! Cecilia Putkinotko