Pääkirjoitus

Sitä jotain

On marraskuinen lauantaiaamu, ja herätyskello pärähtää soimaan 5.45. On aika herätä, nousta ja lähteä kohti jousiammuntakisoja. Pimeän keskellä ajaessani mietin, mikä on se voima, joka saa kerta toisensa jälkeen heräämään aikaisin, kun vaihtoehtona olisi jäädä nukkumaan univelkoja lämpimän peiton alle.

Samaa mietin aiemmin syksyllä Walesissa. Olin matkustanut Slovenian helteisistä olosuhteista läpi yön päästäkseni kilpailemaan seuraavissa kisoissa Walesissa. Senkö takia, että pääsin viettämään valvotun yön jälkeen kymmenen tuntia sateessa ja tuulessa? Siinä sitä oli aikaa miettiä, kun loppupäivästä märissä Goretex-vaatteissa pumppaili kyykkyjä pitääkseen kylmästä aiheutuvan tärinän poissa.

Jousiammunta lajina? Vai kilpaileminen ylipäätään?

Myönnän, että olen kilpailuhenkinen. Tuskin jaksaisin harrastaa jousiammuntaa vain omaksi ilokseni, vaikka onnistuneen suorituksen tuottama hyvän olon tunne onkin mahtava. Toisaalta harrastan muitakin asioita muun muassa musiikin ja koiraharrastusten parissa, mutta kilpailuvietti ei ole niissä erityisen hereillä. Ehkä jonkinlainen yhdistelmä sekä lajia että kilpailuviettiä on se, mikä minua ajaa liikkeelle olosuhteista huolimatta.

Kotimaan kisoissa huomaan kyllä, että lajin ja kilpailuvietin sekaan tunkee kolmaskin pyörä: ihmiset. On kiva nähdä kavereita lajin parista, kun heitä ei tule nähtyä juuri muuten kuin kisoissa.

Tähän sosiaaliseen puoleen liittyy jousiammuntaharrastuksen yksi ulottuvuus, jota pohdin seurakaverini tehdessä lähtöä uuteen kotimaahan. Laji yhdistää toisilleen vieraat ihmiset. Jousiammunta on riittävän harvinainen harrastus, jotta harrastaja otetaan joka puolella avosylin vastaan, ja sosiaalinen verkosto uudessa maassa tai uudella paikkakunnalla alkaa syntyä kuin itsestään. Ollaan vähän niin kuin suurta perhettä.

Varmaankin jostain näistä kumpuaa liikkeelle paneva voima minun kohdallani. En ollut ajatusteni kanssa aivan yksin, kun perillä kisapaikkakunnalla viereiseen ruutuun kaartaneesta autostaan purkautui samaa pohdintaa käyvä ystäväni. Ehkä siinä on vain sitä jotain.

Anne Lantee, vt. päätoimittaja