Esa Lehtorinne LB-I tekniikka

Lähdetään ampuma-asennostani, joka on periaatteessa se tavanomainen ”FITA-pönötys”, kuten jotkut tuota taulu-ampujien asentoa kutsuvat. Jalkaterät ja hartialinja siis noin 90 asteen kulmassa taustaan nähden ja omien hartioiden levyinen haara-asento. Tähtäinampujien asennosta poiketen pääni ei ole pystyssä, vaan kallistuu hiukan eteenpäin, samaan suuntaan, mihin jalkaterät osoittavat, jotta hallitseva (oikea) silmä on mukavasti jänteellä olevan nuolen yläpuolella. Jousi on myös hieman kallistettuna, ettei ylälapa peitä näkökenttää taululle. Jousikäsi osoittaa horisontaalisesti suorana kohti taulua olkapää alhaalla. Myös jousikäden ranne on (ainakin vedon alussa) suorana ja rystyset tähtäinampujien tapaan n. 45 asteen kulmassa jouseen nähden. Otteeni kahvasta on vain kevyesti etusormen ja peukalon muodostamassa lenkissä, sormenpäät kevyesti yhdessä ja muut sormet rentona koukussa. Sormi- ja rannelenkkien käyttöhän ei ole sallittua kaikissa säännöissä ja luokissa. En siis purista kahvaa koko kouralla, vaikka jotkut tällä ns. ”knuckles white” -otteellakin ampuvat hyvin. Itse huomasin jo ampujaurani alussa siitä aiheutuvan melkoista hajontaa osumissa, sillä tiukka puristus kahvasta esti jousen vapaata liikettä laukaistessa heittäen nuolia sivusuunnassa ja ranteen oikeneminen laukaistessa taas aiheutti pystyhajontaa. Myös kokokouraote taivutetun ranteen kanssa itse asiassa aiheutti ainoat fyysiset ongelmani tähän mennessä, kun jousikäden kyynärpäässä ilmeni tenniskyynärpään tapaisia kipuja. Kivut katosivat heti, kun aloin ampumaan ojennetulla ranteella ja ”löysällä” otteella, jolloin osumaparvi pieneni samalla huomattavasti.

Ampumasuoritukseni aloitan hakeutumalla edellä kuvattuun ampuma-asentoon ja ojennan jousikäden jousineen kohti taulua sormet (ja nuoli) jänteellä. Usein tässä vaiheessa vielä suljen silmät, kun haen perusasentoa ja jos silmät avatessa nuoli osoittaa sivusuunnassa ohi taulun, korjaan asentoa viivalla tai paalulla niin, että pystylinja on oikea. Näin vältyn turhilta sivuheitoilta. Ylä- tai alatauluun ja maastossa suhteellisen tasaisella ammuttaessa teen korkeuskorjauksen lantiolla, en jousikädellä. Jousikäden ja ylävartalon asennon pyrin siis pitämään aina samana matkasta ja maastosta riippumatta, jolloin vetopituus säilyy myös samana. Maastossa ylämäkeen ammuttaessa siirrän takimmaista jalkaa taaksepäin (kantapään suuntaan) ja alamäkeen ammuttaessa eteenpäin (varpaiden suuntaan) jonkin verran kulmasta ja matkasta riippuen, jotta lantio taipuisi mukavasti ja yläkropan asento säilyisi samana kuin tasamaan ammunnassa.

Kun ampuma-asentoni on kohdallaan, jousikäsi ojennettuna ja nuoli pystysuunnassa kohti taululinjaa, kiinnitän katseeni taulun keskustaan (tai eläinhahmon vitaaliin) ja pidän sen kohdistettuna siihen koko loppusuorituksen ajan. Nuoli näkyy näkökentässäni epätarkkana hahmona osoittaen kohti maalia ja katseeni on tarkennettu aikomaani osumapisteeseen. Lyhyemmillä matkoilla aina reiluun 20 metriin saakka ”näen” suoran nuolen suuntaisen linjan kohteeseen ja vedän jousen täyteen vetoon. Keskisormeni pää ”ankkuroituu” suupieleeni ja peukalon toinen nivel korvan alle leukaluun takana olevaan kuoppaan. Hyvässä suorituksessa liike pysähtyy hetkeksi ”ankkuriin”, katse pysyy kohteessa, tapahtuu laukaisu, katse pysyy edelleen kohteessa ja jousikäsi suorana (sekunnin murto-osan), kunnes nuoli on perillä. Pidemmillä matkoilla nuolisuoraa en luonnollisestikaan voi enää ”nähdä” ja käyttää, mutta suoritus pysyy samana kuin lyhyillä matkoilla. Haen pystylinjan taululle, kiinnitän katseen kohdepisteeseen ja haen lantiota taivuttamalla matkan (ja maaston) mukaisen korkokulman näkökentässä häilyvälle nuolelle, vedän, ankkuroin ja laukaisen kuten edellä kuvasin. En siis mittaa (liian laiska opettelemaan), hae enkä käytä mitään merkkiä, mihin tähtäisin nuolen kärjellä, en sisällä enkä maastossa. Perusasento, katse kohteeseen, veto, lyhyt ankkurointi ja nuoli matkaan vähän samoin kuin tikan- tai pallonheitossa. Pidemmillä matkoilla silmät-kroppa-aivot-yhteistyö tapahtuu osittain alitajuisesti ja sopivan korkokulman käyttö on ”kalibroitunut” systeemiini yksinkertaisesti ampumalla eri matkoja tasaisella ja mäkimaastossa. Näin olen nuolen lentoradan oppinut hahmottamaan ja ammuntani on ehkä enempi sitä ”vaistoammuntaa”. Kertaan vielä, että katseeni on matkasta riippumatta kiinni toivotussa osumapisteessä ja nuoli samoin esisuunnattuna jo ennen vetoa ja pysyy siinä linjassa vedon aikana. Mainittakoon vielä sekin, että paunoista on apua pidemmillä matkoilla, kun nuolilla on laakeampi lentorata.

Minä siis ammun edellä kuvatulla tavalla perinne- ja pitkäjousilla, mutta se ei missään nimessä ole ainoa ja oikea tapa. Olen ehkä keskimääräistä parempi hahmottamaan tilaa kolmiulotteisesti ja tällä avulla onnistun usein saamaan nuolet osumaan sinne, mihin haluan. Toiset haluavat/joutuvat mittailemaan matkoja ja käyttämään erilaisia maaston ja taustan kohtia tähtäilypisteinä ja osuvat hyvin niillä keinoilla. Yhteistä meille kaikille mielestäni on kuitenkin se, että siellä viivalla/paalulla tekee asiat ja suorituksen toistettavasti, teki sitten mitä tahansa. Perusasentoon ja -suoritukseen kannattaa mielestäni panostaa, aloittaa sillä ”FITA-pönötyksellä” ja muokata se itselle perinne- ja pitkäjousiammuntaan sopivaksi. Metsästysammunta suorituksena paikkoineen ja asentoineen on sitten ihan oma juttunsa (yhdellä nuolella osuttava, jos saalista haluaa), enkä puutu siihen tämän enempää.

Toivottavasti joku teistä lukijoista löytää tästä tekstistäni jonkin tiedonmurusen, joka auttaa hiomaan omaa ammuntasuoritusta paremmaksi. Kerron myös mielelläni lisääkin jos/kun nokakkain satutaan jossain tai viestittelette muilla keinoin.